Mulle koiraharrastus on elämäntapa. Se vie ajan, järjen ja mielenterveyden, mutta voi taivas kuinka paljon se elämään antaakaan. Se on tuonut elämään sisältöä, ihmisiä, kokemusta ja oppeja.
Koiraharrastus on omalla kohdalla viime vuosina muuttunut. Se on vakavoitunu entisestään, se on noussut prioriteettilistan kärkeen ja oma halu kehittyä ja oppia on kasvanut sitä mukaa. Mun oppimatka on kestäny mun koko elämän. Siinä varrella on kulkenu erilaisia koiria ja erilaisia ihmisiä, joista jokainen on jättäny jonkun jäljen tai opetuksen jälkeensä.
Tän harrastuksen suhteen se oman polun löytäminen, sopivien ihmisten löytäminen ja oman koiranohjaajapolun rakentaminen on haastavaa. Se on tasapainottelua, jonka jokainen ohjaaja joutuu tekemään. Asettamaan omat rajat, arvot, haaveet ja unelmat.
Omalla kohdalla se on tarkottanu paljon ajatustyötä, ja sen tiedostamisen joka päivä, että tässä harrastuksessa ei oo koskaan valmis. Täytyy osata ottaa vastaan uutta oppia, olla valmis muokkaamaan mielipiteitä ja ajatuksia tarvittaessa. Ihana kamala harrastus.
Mulle tää harrastus on totisinta totta tällä hetkellä. Mulla on haaveita, mulla on unelmia. Mulla on hienot koirat, joista toki vain Ressiä koskee enää kisahaaveet, mutta mulla on mitä hienoimmat koirat.
Miä haluan menestyä. En yksin vaan koirakkona. Miä haluan onnistua. Ehkä itteni vuoksi, mutta myös koirien vuoksi. Miä haluan ylittää itteni.
Se on vuosien varrella karsinu elämästä pois ihmisiä, joiden intressit ei oo kohdannu. Mulla on tällä hetkellä huippu treeniryhmä, jossa treenaan itse jäljet ja tottikset. Mulla on loistava purutreeniryhmä, jossa mun ei tarvii miettiä, että eteneekö asiat tai treenataanko. Mulla on takana ihmisiä, jotka haluaa tukea mua siinä kehityksessä, jonka eteen miä teen töitä.
Kehittyminen vaatii töitä. Se vaatii hirveästi nöyryyttä, halua ja motivaatiota, mutta niidenkin lisäksi kyvyn hallita tunteitaan muun muassa pettymyksien ja epäonnistumisten kanssa.
Mulla on halua ja motivaatiota ja nöyryyttä senkin eestä, ja koen, että sen vuoksi me on kehitytty.
Kehittyminen vaatii järjestelmällisyyttä, priorisointia ja säntillisyyttä. Se vaatii satoja ja taas satoja tunteja töitä. Palastelua, rakentelua ja pohdintaa. Siihen ei oo oikoteitä eikä menomahdollisuutta siitä mistä aita on matalin.
Se vaatii kaiken. Ajan, mielenterveyden ja järjen, kuten tuossa alussa kirjoitinkin.
Se ei oo aina sopinu kaikille mun elämässä olleille, että koiraharrastus menee melkein kaiken eelle. Se on mun prioriteeteissa erittäin korkeella. Tää harrastus vaatii sitoutumista, halua, motivaatiota ja sitä, että sydän palaa tälle kokonaisuudelle. Mulle se tie onnistumiseen ei kulje lyhyintä ja suorinta reittiä vaan se ottaa kaiken. Se vaatii verta (kirjaimellisesti!), hikeä ja kyyneleitä. Kaikkia tasasen tappavasti.
Mutta minä tiedän, että se oma työ kantaa. Se panostus ja halu tulee vielä tuottamaan tulosta, ja siinä vaiheessa me on onnistuttu. Me on kehitytty, oltu parempia koirakkona kuin koskaan ennen. Se tyhjä taulu mistä me alettiin näyttää joskus joltain, mutta vaan tulevaisuus näyttää että miltä.
Tässä lajissa mitään ei saa ilmasiksi. Ja hyvä niin sillä se tekee tästä parasta kun tietää, että vaan kovalla työllä onnistuu, eikä se onnistu sinneppäin tekemällä.
Kaikki postauksen kuvat on Mika Kaikkosen käsialaa. Kiitos niistä. Jokaisessa kuvassa näkyy se ilo ja focus mitä me koirakkona Ressin kanssa joka treenissä koetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti